Kohtauksia eräässä tanssiravintolassa

Ravintoloissakin sai joskus tupakoida. Astun aikakoneestani menneisyydessä, jolloin ravintolatupakoinnin kieltämistä puidaan suomalaisissa tiedotusvälineissä. Eräs tunnettu juontaja mouhoaa lehdessä, kuinka hölmöä on ehdottaa tupakointikieltoa ravintoloihin! Hänen mukaansa ravintolatupakoinnin kielto tuhoaisi ravintolakulttuurin. Juontajan mielestä Suomessa niuhotetaan ja holhotaan.

Kampaan tukkani. Päätän lähteä haistelemaan ravintoloiden ilmaa.

Tanssiravintolan edusta on tyhjä. Jonoa ei ole, eikä kukaan ole astunut ulos tupakoimaan. Tässä kohtaa voisi jopa kuvitella, ettei kukaan lainkaan tupakoi. Kesäillan ilma on viileä ja raikas.

Savu leijailee ravintolan tupakointipuolelta kasvoille.

Avaan oven ja muistikuvani vuosien takaa kirkastuu. Savu leijailee tupakointipuolen pöydistä kasvoille. Muuan mies heiluu pöytäseurueensa edessä hittimusiikin tahdissa, savuke kädessään. Savukkeen hehkuva pää piirtää villejä viivoja hämärään. Väistän liian myöhään ja tupakka tökkää paitani hihaan kuin ampiainen. Pyöreä reikä koreilee kankaassa.

Nuori nainen, ehkä juuri ravintolakoulusta valmistunut, kerää tyhjiä tuoppeja tupakoivien pöydistä. Väsyneen näköisenä hän halkoo tiensä savun poikki. Silloin huomaan sen – pienen, mutta paljon puhuvan eleen. Tarjoilija heiluttaa oikeaa kättään kasvojensa edessä kuin raivatakseen tilaa puhtaalle ilmalle. Ravintolan asiakkaat voivat sentään halutessaan poistua kesäiltaan, mutta tarjoilija ei. Hän on täällä töissä!

Ravintoloissa sai tupakoida, vaikka nekin ovat työpaikkoja.

Tupakointi kiellettiin työpaikoilla jo vuonna 1995, mutta ei ravintoloissa, vaikka nekin ovat työpaikkoja. Tarjoilijalle tupakansavun hengittäminen oli ”työsuhde-etu”.

”Ammatinvalintakysymys!” oli juontaja mouhonnut lehden palstalla. Väite kuulostaa nyt absurdilta. Ei mihinkään ammattiin voi kuulua tupakansavun hengittäminen! Sehän oli jo luokiteltu syöpävaaralliseksi aineeksi.

Nuorena kannatin ravintoloiden tupakointikieltoa ja väittelin aiheesta satunnaisesti tupakoivan ystäväni Keijon kanssa. Baari-iltoina Keijo saattoi polttaa askillisen. Seuraavana päivänä hän röhi ja piteli rintaansa. ”Että pitikin taas vetää niin tuhottomasti röökiä!” hän voivotteli opiskelijakämppäni lattialla. Tupakointikiellon myötä Keijokaan ei enää jaksanut rampata ravintolan ulkopuolella polttamassa.

Jokin aika sitten sain Keijolta postikortin kesämökiltä. ”Terveisiä maalta. Täällä on lämmintä. En ole polttanut yhtäkään tupakkaa 23 vuoteen.”

Poistun ravintolasta. Kesäisen kalpea kuunsirppi pistää lehmuksen takaa. Perspektiivini on kirkas kuin Otava. Se on kaiketi tutkivan historioitsijan ammattietu.