Aikamatkalla savuisessa menneisyydessä

Historioitsijana tiedän kyllä, millainen Suomi oli menneinä vuosikymmeninä. Tunnen tapahtumat ja muistan vuosiluvut. Silti jotain puuttuu. Olen istunut liian kauan tutkijan kammiossani pölyisten kirjapinojen keskellä. Nyt haluan kokea menneisyyden itse. Haluan nähdä, haistaa ja aistia.

Vatsani muljahtaa jännityksestä ympäri, kun kiipeän aikakoneeseen. Suljen oven ja painan napista. Punainen valo alkaa vilkkua ja vuodet humisevat korvissani. Aika kieputtaa minua villisti kuin kiihtyvä karuselli. Nykyaika – vuosi 2030 – haihtuu menneisyyden pyörteisiin. Sitten tulee hiljaista ja pimeää. Aikakoneen vuosinäytölle ilmestyy luku 1958. Avaan oven ja astun ulos.

Nykyaika haihtuu menneisyyden pyörteisiin.

Helsinki näyttää vuonna 1958 rauhalliselta. Autoja on hyvin vähän, mutta raitiovaunuja kolistelee pitkin Mannerheimintietä. Katselen miehiä huopahatuissaan, naisia hameissa ja nahkakengissä. Lapsia, jotka on syksyn viileässä aamussa puettu paksuihin villatakkeihin.  Torilla kauppiaat nostelevat kaloja vaakojen päälle. Lokit kirkuvat, kauppiaat huutelevat toisilleen. Meri tuoksuu.

Ryhmä työläisiä seisoskelee tupakoimassa ja odottamassa työnjohtajan ohjeita. Oikeastaan kaikkialla tupakoidaan. Kauppiaat pitelevät savukkeita huuliensa välissä ja tuhka karisee kalojen kiiltäville kyljille. Kauppoja hierovat asiakkaat huitovat käsillään ilmaan, tupakat sormissaan. Joka kulmassa seisoo mies polttamassa savuketta tai piippua.

Tuhka karisee kalojen kiiltäville kyljille.

Alan toden teolla kiinnittää asiaan huomiota. Pian kuulen pelkkää köhimistä ja tulitikkujen raapaisuja. Kävelen eteenpäin ihmisten seassa. Savu kirvelee silmissä ja menee henkeen. En haista enää merta.

Savuttomana miehenä olen täällä poikkeus, sillä heti sotien jälkeen jopa 76 prosenttia miehistä tupakoi. Vuonna 1958 on kuitenkin jo alettu tunnistaa tupakoinnin ja keuhkosyövän välistä yhteyttä. Tutkimukset aiheesta on jo julkaistu Yhdysvalloissa ja Englannissa.

Vuonna 1958 on jo alettu tunnistaa tupakoinnin yhteyttä keuhkosyöpään.

Alan arvostaa tupakkalakia, jonka tuloksista olen saanut omassa ajassani nauttia. Vuonna 2030 tupakkaa ja nikotiinituotteita ei näe juuri missään, sillä enää muutama prosentti väestöstä käyttää niitä.

Jätän torin ja suuntaan kahvilaan. Ovea avatessa pieni kello kilahtaa. Kahvilan savuntäyteinen ilma lyö kasvoille. Miten tätä voi kestää!

Kahvilan savuntäyteinen ilma lyö kasvoille.

Tilaan kahvin ja istun mahdollisimman kauas tupakoivista asiakkaista. Silloin huomaan kaksi pipopäistä poikaa, ehkä 10-vuotiaita. He pelaavat korttia nurkkapöydässä. Toinen pojista kaivaa taskustaan savukeaskin ja tarjoaa kaverilleenkin. Lapsi vetää savua henkeen tottuneesti. Tämä on jo liikaa!

Tahdon takaisin omaan aikaani, mutta en voi lähteä jälkiä jättämättä. Kaivan taskustani kuulakärkikynän ja raapustan lautasliinaan tekstin:

”Olen Hiski Historioitsija ja tulin tulevaisuudesta. Vuonna 2030 kahviloissa ja ravintoloissa ei ole saanut tupakoida yli kahteenkymmeneen vuoteen. Lapset eivät edes tiedä, mitä tupakka on – elleivät näe sitä vanhoissa valokuvissa. Maailma muuttuu. Tulette sen huomaamaan. ”