Kukkahattutäti tuulettaa
Piipahdin ystävän luona kylässä. Kiireitä valitellessani ystävän puoliso huikkasi viereisestä huoneesta naureskellen, että ”taitaisi olla hermosauhut paikallaan”.
Toisen ystävän 40-vuotisjuhlissa vaelsimme järvenrantamökille, jossa odotti glögitarjoilu. Osa laittoi tupakaksi. ”Jos tässä nyt enää uskaltaa, kun sinä olet vieressä.”
Koulutustilaisuuden alussa esittäydyin vierustoverille ja kerroin, mitä teen työkseni. Tämä tokaisi, että ”täytyykin laittaa röökit piiloon”.
Häpeä. Huvittuneisuus. Ärsyyntyminen. Hiljaisuus. Kaikkia näitä olen saanut kohdata kertoessani tutuille tai tuntemattomille työstäni. Mahtuu joukkoon kannustustakin tyyliin ”hienoa, teette hyvää työtä”, mutta vähemmän.
Savuttomuuden edistämisen nähdään sotivan ”kyllä jokainen saa itse päättää, miten elämänsä käyttää” –ajattelua vastaan. Sitä ei pidetä terveyden edistämisenä, vaan pikemminkin itsemääräämisoikeuksien rajoittamisena. Totisena puurtamisena, jossa ihmisten vapaus valita ja pitää hauskaa jyrätään.
Tupakoinnin lopettamisen edistämisessä voi nähdä jopa luokkataistelun piirteitä. Kansanedustaja Anna Kontula ihmetteli Kansanuutisten haastattelussa, miksi terveyshuoli koskee vain työväenluokkaisia paheita.
”Kun oli tyypillistä, että eliitin miehet olivat lihavia, lihavuuden haitoista ei puhuttu. Kun lihavuudesta tuli alempien tuloluokkien ilmiö, siihen alkoi kiinnittyä kontrollin tarve”, Kontula sanoo ja jatkaa, että ”silloin on menty liian pitkälle, kun julistetaan savuttomia työpaikkoja”.
Voisiko olla niin, että lihavuuteen puututaan nykyään hanakammin siksi, että sen aiheuttamat terveyshaitat tunnetaan paremmin – aivan kuten tupakoinninkin kohdalla. Ja eikös Suomen eliitti kokoonnu Eduskuntatalossa? Siitäkin on tulossa savuton parin vuoden päästä.
Vaikka muiden tupakointi ei häiritse minua, savuttomuus häiritsee vielä vähemmän.
Savuttomuudesta on tullut vähitellen yleinen normi, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Töitä on tehty ja tulokset näkyvät. Harva kaipaa savuisia elokuvateattereita tai lentokoneita – työpaikoista puhumattakaan.
Itse olen ollut iloinen, että joku älysi ehdottaa ja edistää ravintolatupakoinnin kieltävää lakia. Talvipakkasessa ulkona värjöttely ei houkutellut ja satunnainen tuuripoltteluni unohtui nopeasti. Yhtäkään polttamatta jäänyttä savuketta en ole jäänyt kaipaamaan.
Välillä tuntuu kieltämättä siltä, että ilkeääkö tässä edes kertoa, mitä työkseen tekee. Mutta toisaalta: vaikka muiden tupakointi ei häiritse minua, savuttomuus häiritsee vielä vähemmän.
Tiukkapipoista tai ei, työssäni on selvä tavoite, jonka takana voin seistä. Siispä takki auki ja kukkahattu takaraivolla kohti uusia onnistumisia.
Kuvat: Freeimages ja Kuvamuisto
